Burma/Myanmar part II: Pagan/Bagan

Some of you might be wondering why I’ve got the names written here in two different ways. Well, I’ll give you a short introduction into the former military junta of Myanmar and recent political history of the country, which will explain why:

Myanmar or Burma, as the country used to be called, has had a military junta in power since 1962. The junta has called itself in various names, for example after the 1990 elections (which the junta lost, but did not respect the vote), it wanted to restore order in the country by declaring the government State Law and Order Restoration Council or SLORC. Later after some inter-junta power struggles it changed its name to State Peace and Development Council (SPDC), the name it had held before SLORC. The SPDC was in power until the military gave up power (nominally at least) in 2008. Before giving up power the SPDC changed the names of the country, major cities and towns into their pre-colonial form. So Burma became Myanmar, Rangoon became Yangon and Pagan became Bagan. They also changed the flag of the country.

The controversy with this is that the people weren’t consulted about these changes, and so Aung San Suu Kyi for example has said in interviews that tourists should refer to the country as Burma, to express their disrespect for the government. In other words using Burma means not accepting the legitimacy of the government. Now, since ASSK was released, she hasn’t given a new statement on this matter and therefore many bloggers still refer to the country as Burma.

So the name is all about politics, not so much whether the names are ‘wrong or right’ (in reality many of the Burmese names are in fact British colonial mis-transcriptions). The UK still uses Burma, while USA changed their course few weeks ago and used Myanmar for the first time when president Thein Sein was visiting Washington. This was seen as ground breaking, because using Myanmar is in a way concession that the present government is legitimate.

Why am I using both? Well, I wish to honour ASSK’s wishes, but at the same time I am thinking that all the Burmese people I spoke to while I was there used Myanmar only, and I did not hear Burma said once during my whole time there. So, I also want to respect the Burmese people and their usage of the language. In Burmese language this really isn’t an issue, because they are saying the names the way they’ve been said for centuries.

But now back to my trip and Bagan.

After arriving to Bagan and checking in, I slept for a few hours and then set out for the day around noon. I hired myself a bike for 1500 kyat and began pedalling to the temples. It was a really hot day and I was slightly worried about how it would go, since I had a really bad experience with cycling under the scorching sun in Bali few years ago. Back then I cycled really far away from the hotel and then I was a bit too tired to cycle back because of the heat. I made it back eventually, but it really made me cautious of exercising in hot weather. Anyways this day in Bagan went extremely well despite the heat.

Bagan is essentially a large area (like 20km2) of dry plains full of old temples and pagodas dotted around. Some are almost ruined, some have been restored and some are in active use. There really isn’t much else to see in Bagan apart from the temples, but hey, that’s why people go there. I took two days exploring them but one could easily spend a a few more, as there are so many of them. At some point however, you get into some serious temple fatigue and don’t want to see a single temple anymore.

In one of the temples I got asked to a group picture with a few monks. They also asked another tourist to join. This tourist was Kjell, with whom I ended up spending the rest of my time in Bagan and we travelled together to Inle-lake too.

I went to see the Irrawaddy-river and on the way back found this. The sign looked fairly new, so I would guess it was put up after the nuclear catastrophe in Japan. I did not see a pagoda there, so maybe they haven’t built it yet.

In the end of the day I went to a temple where everyone goes to see the sunset. Well it was so cloudy that there wasn’t much of a sunset but I ended having a coconut with Kjell and getting aggressively harassed buy the touts.

Next day I cycled together with Kjell. First we went to Shwezigon Paya in Nyaung-U village (where I was staying). Shwezigon was my favourite pagoda in Bagan.

Young novice made a swing out of his robe.

Then we cycled to other temples around Old Bagan area and finally to two in central plain.

On the way back it was getting dark and I wanted to get out of the plain before dark, as we didn’t have light in our bikes. Kjell’s bike broke down once we got to the main road. After the kind help of two locals, two policemen overseeing the repair procedure and one eager Japanese tourist, we had the bike fixed and off we went for dinner at Nyaung-U. A German and a Dutch guy joined us for the bikeride to the village and dinner, and after the bars closed we ended up drinking beer with a bunch of local guys on the roadside. They didn’t speak much English and we didn’t speak Burmese but there was the universal language of beer, guitar and Youtube-videos watched on the phone.

Next morning a pick-up picked me up (haha) and I headed to Inle-lake with Kjell.

Myanmar/Burma part I: Yangon/Rangoon

I went to Burma in the beginning of May for 12 days. This was definitely the trip I have been looking forward to the most since I first got to know I’d be spending 6 months in Thailand. Not the least because I’ve done most of my academic work on Burma and so this trip has been long overdue, in the words of Linh, another Burma enthusiast friend of mine.

I flew into Yangon and spent three days there. Cory, a Canadian guy I met in Bangkok, was kind to let me stay at his place on Kabar Aye Pagoda Road. My first point of visit was obviously Shwedagon Pagoda. In the land of thousand pagodas this is the most famous, most beautiful (according to some sources at least. My personal favourite was the pagoda on the top of a hill in Innthein town in Inle-lake. But I’ll get to that later). I walked around the pagoda for a good two hours.

A Burmese family wanted to take a picture with me, and this was first of many of these pictures I got invited to.

I also got into a conversation with an old Burmese man, who was hanging around the pagoda, clearly looking for people to talk to. He was a big hard rock fan, and so we talked music, politics and Buddhism. Again, this was the first in a series of discussions I had with Burmese people during my travels and it really struck me how eager people were to talk to me, to practice their English and tell about their country. This was also a big contrast to Thailand, where people are very polite and smile, but keep a certain distance. Also it turned out Burmese people speak much better English than Thais, despite Thailand getting 22 million tourists a year whereas Burma has only in past year seen tourist numbers go up to 1.5 million. This has happened since the military government gave up power (nominally at least) in 2008, followed by the first elections deemed free and fair last year. Aung San Suu Kyi and her National League for Democracy (NLD) party got their first MPs elected in a landslide victory and since then, Burma has been opening up to the world, both politically and socially. More tourists have been pouring in as Western countries have rewarded Burma for their political changes by lifting sanctions and pouring in aid money.

T-shirts and all sorts of souvenirs with ASSK’s face were sold everywhere on the streets – as were many books that were banned in the country but a year ago. Things are clearly moving fast. One story I heard is that publishers are selling these books at high volumes now, in fear that they will become banned again. Also NLD banners were visible all over the country and one guy I was talking to proudly showed me his NLD membership card. All of this really struck me as a very positive sign, that people aren’t afraid of the government anymore. I hope it will last.

A very blurry picture (taken from a car) but there’s the red NLD banner on the left.

I don’t want to turn this into a lecture, but just to point out that one reason I’m really happy to get to visit Burma right now, is that I believe the country will change dramatically over the coming years when more tourists, investment, embassies, businesses and whatnot start flowing in. Travel writing often refers to countries being spoiled by tourism, and this is probably going to happen in Burma too, but at this stage the country still has its charm. And all the souvenirs for sale are locally made, not the Chinese junk you find in Thailand and elsewhere.

After visiting Shwedagon Pagoda I walked into the town centre. It was scorching hot and the heat felt much more unbearable than in Bangkok. On the way I passed by U Thant’s Mausoleum. U Thant was UN’s secretary general in the 1960’s.

I went to Bogyoke Aung San Market to find myself a longyi, which is a traditional Burmese long wrap-skirt. I wanted to get one because you need to dress politely when visiting a pagoda and I wasn’t carrying any long skirts in my backpack. There are thousands of different patterns and materials, which are particular to a certain ethnic group or area. Men wear longyis too, but the male version is a bit different and there are fewer patterns and colours. The men’s version is basically a round cylinder shaped piece of cloth that is tied around the waist with a knot. I found that most Burmese men wear the longyi instead of trousers or shorts. I can see why, because I found that an airy skirt is much more comfortable in the Burma heat than trousers.

When I was making my way out of the market, a young guy named Win stopped me for a chat and invited me for tea as he wanted to practice his English. We went into a tea shop and chatted for a bit. He told me he was originally from Mandalay, but had come to Yangon to study economics in university. His father was from Pakistan and his mother a Shan. Win lived in a monastery where he cleaned and cooked in exchange for a bed and two meals a day. He didn’t get dinner though, as the monks are not allowed to eat in the evening so no food is cooked. But it’s a good deal for him as he doesn’t have to pay for lodging. He also invited me over to see the monastery, but at that point I was so exhausted by the heat that I had to decline his invitation. It was a fun chat and good tea!

The next day I met Erin, a New Zealander I had met in Bangkok the previous weekend and then we’d been on the same plane to Yangon. It was a bit of a hassle to get to the meeting point as I didn’t have the hotel address, only the name and the taxi driver mixed up East and Eastern hotel. Anyways, finally I got there and we set out for the day.

Me and Erin went to Sule Pagoda, which is a pagoda in the middle of a roundabout in the city centre. It wasn’t very impressive, but we got a nice tour by a monk who explained to us things about Buddhism and the symbolics found around the pagoda. He had a small book where we could check what day of the week we were born and then pour water over the Buddha. All weekdays have their own Buddha statues and designated animals – I was born on a Thursday so my animal was mouse.

Erin pouring water over the Buddha. You pour as many cups of water as you are old.

Gilding the Buddha for merit.

We also visited Pansodan Gallery on Pansodan Street, where they had Burmese contemporary art, old vintage photos and such. I didn’t buy anything, as it was just the beginning of the trip and I wasn’t sure how my budget was going to be.

In the evening I had dinner with Thazin, a friend of mine from London. We studied together in our master’s course. I was really happy to see Thazin after three years. After returning from the UK she set up a school of her own teaching social sciences to ex-political prisoners and opposition party members. Obviously there is much need for this kind of education and I’m sure her efforts are of great benefit for the country.

On Saturday I went to Bogyoke Aung San Museum, which has only been open for a few months. Before it was only open one day a year, but recently it was opened year-round. The museum is the house where Aung San lived and where he was assassinated in 1947. The house is British colonial style building on a hilltop. It was practically empty with only a few photographs of the family and Aung San. There were also two cots where ASSK and her siblings slept. In the garage there was a car Aung San drove. I don’t have any pictures from inside the house as photographing wasn’t allowed.

There is a lot of controversy about the issue of who ordered the assassination of Aung San, but a man named U Saw, his political rival was tried and hanged for it. My old history professor at SOAS used to say that someday when he’ll be in Rangoon for fieldwork, he’ll take out the files at the national archives (or wherever they are stored) and looks what is said on the subject in the Burmese records. Then he’ll probably need rush to the airport before the authorities find out what he’s done…

After the museum I walked around the town for a bit before it was time to head off to my next destination Bagan/Pagan.

Restored colonial building

Unrestored colonial building

Streetview in the center – it’s grid of narrow streets filled with people, shops, cars…

 

 

I had booked a ticket for the night bus departing at 6 o’clock, but check-in was at 5. So I took a taxi to Aung Mingalar bus station, which is about and hour’s drive from Yangon. I checked in (meaning I showed my ticket and they took the number of my passport) and sat in the waiting room watching football until it was time to leave. The bus drive was quite ok: the bus itself was relatively new (like 20 years old maybe) imported from Japan. The only discomfort was the TV with really, really loud Burmese karaoke videos played until late at night. We had one stop for food and toilet for 30 minutes. I arrived in Nyaung-U village in Bagan at 4am and got a rickshaw to take me to my hotel where they let me check in at the early hours…(Thankfully, as it was actually quite cold in the night and I was wearing only lights clothes intended for the Yangon heat.)

Novice female monks waiting to board their bus at Aung Mingalar.

To be continued with Bagan adventures next!

Change of language

Ok so I decided to change to English so that Lizzie and everyone else who doesn’t master Finnish can read what I’m up to.

It’s been a while since my last post, so I’m going to give some of the highlights now:

Climbing in Saraburi

A group of us, mainly UN interns and me, went to Saraburi to Nam Pha Pa Yai Camp to do some rock climbing and chill out. We took the train from Hua Lamphong station at 10 am and were in Saraburi around 1 pm. 3rd class train was suprisingly comfy with tickets costing only 50 baht. A real bargain!

On saturday we basically just hung out, some of us when swimming, most of us didn’t! The river shore was a muddy hell and getting there required careful maneuvring in the woods, climbing down a hill, dodge a bee nest, a machete and what not. In the evening we had a nice dinner and a few beers.

We slept in a tree house! Other option was tent, but tree house is much cooler.

Sunday morning we went climbing, first to a school wall where those of us who didn’t know how to belay learned to belay and all of us learned the ropes…(haha, pun intended).

After that we took the zip line over the river and went to try some more difficult rocks. It was sweatty but fun!

Muayi Thai World Championships

I thought I was going to see one match but we ended up staying here all night! It was much fun and not at all as violent as I had thought.

Auytthaya

For a person like me, who happens to have a degree in South East Asian History, Auytthaya is sort of history porn in a way. The town used to be Siam’s capital back in the day and hence it’s a very important place historically. Nowadays most of the temples are in ruins, thanks to Burmese roaming about sometime in the 16th century. (Sorry, my history skills are very limited when it comes to dates).

We went there one steaming hot day and hired bikes to go around! (It was the budget concious option, if not the best option in terms of heat…)

Chiang Mai

I flew to Chiang Mai, a town in North Thailand, for easter holidays. The town had a really nice ambience and incredible selection of vegetarian food! I was in heaven! Also lots of Wats or temples.

In Chiang Mai I hanged out with Nav, a traveller from Australia who I had met at the thaiboxing thing. He had been interning at the Tiger Kingdom a few years back and it was really cool to have him as my guide there! We chartered a tuk-tuk there for a 100 baht and spent the day petting tigers and taking photos and stuff.

I wasn’t all too comfortable with the whole Tiger thing though. It is a growing industry here in Thailand, following the (in)famous monastery in Kanchanaburi, where monks allegedly sedate the tigers so that they keep calm and tourist-friendly. While the tigers in Tiger Kingdom weren’t sedated, Nav assured me, they weren’t in my opininion treated with much respect. For example in the cub section tourists could take pictures of themselves using the tiger as a pillow! How fucked up is that! (excuse me my language but this really infuriates me) I was slightly hesitant to go into the cub area, but ended up feeding one of them with a milk bottle, which I think is totally ok.

We took the local bus, or songhtaew, which is basically a converted pick-up back to Chiang Mai. Travel time was maybe 45 minutes and price a cheap 20 baht! Not bad!

The next day we hired a scooter and headed out of town to a hill station where one of the holiest temples in Thailand is located. It’s called Wat Doi Suthep and it was a good one hour drive up the hill. We stopped to see a water fall on the way, although there wasn’t much water falling since it’s dry season now.

Wat Doi Suthep was a very touristy spot, not least because it was sunday and the Thais were flocking it too. The temple itself is not very big, but very beautiful and tranquil.

After the temple we headed further up the hill and then down hill to a Hmong village. The Hmong are people who live in Northern Thailand, Myanmar/Burma and Laos. The village was really quite a disappointment, just another big market. But then again, I’m not sure if these hill tribe villages should be somekind of human zoos where tourists can go see how these people traditionally live. In Chiang Mai all the tours and treks include some sort of a visit to a hill tribe village.

We had ice cream and coffee in the village and headed back to Chiang Mai.

I should maybe add here that the scooter trip took a rather surprising turn when we were heading back, ie going downhill. At one point when we were going down a fairly steep hill Nav tells me he is holding the breaks to the bottom and we are only slowing down a bit, not stopping. That kind of freaked us out a bit. And I can’t really say ”thank god nothing happened” because something did happen: we were already back in Chiang Mai when Nav started accelerating, the breaks didn’t work and he crashed into a 4×4. No kidding! Then this really angry looking farang man comes out of the restaurant to examine the damages. Thankfully only a license plate came off and there were a few paint marks, but otherwise no damages. We offered the guy insurance details but he was sure they wouldn’t pay anything and so we hit off. So not a very good experience hiring a motorbike in Thailand! Always check the breaks if you do!

On my last day in Chiang Mai I checked out the second-hand bookstores and found one book called ”Finding George Orwell in Burma” by Emma Larkin. It’s a brilliant read ahead of my coming to trip to Burma next month. George Orwell, you see, was stationed in Burma in 1920’s as a colonial police officer. He wrote a few books/essays about his time in Burma, namely Burmese Days and Shooting an Elephant. Both are interesting reads if you are interested in British colonial history (duh, who wouldn’t!).

Work

I haven’t really written anything about my work here yet. That’s because it’s all highly classified, so I can’t tell you much…not. No really, what I do is I work at the Embassy’s political and commercial team. I’ve been working a lot on the conflict in Southern Thailand, because they have finally signed a peace agreement (of sorts) and peace negotiations asre under way. Also a very interesting topic, of which I don’t know much yet, is the upcoming EU-Thailand freetrade agreement (FTA) negotiations. But I’m learning by doing. Maybe in 4 months’ time I’ll be an FTA guru? Who knows!

And then there’s Burma / Myanmar, my love :). The country took a surprising turn towards democracy a year ago and at the moment no one knows what will happen! But it all looks promising! Sanctions are being lifted, foreign investment is pouring in, cheap SIM cards should be available in the end of this month. Myanmar is really opening up to the world now. At the same there are worrying signs of increasing sectarian violence in Rakhine state as well as Meikhtila township and surrounds in Mandalay region. Buddhist hotheads are attacking muslims are burning down their houses, forcing them into exile both into makeshift camps in Burma and to abroad. So this is the situation I am monitoring and trying to make sense of.

Ok well now I have to stop as this post is getting way too long. I need to try posting stuff more often and right after they happen, not 4 weeks later…

Selamat!

Liityin vihdoin kuntosalille. Melko kallista touhua, 63 euroa kuukausi, mutta hintaan sisältyy mm. 9 h joogaa ja 6 h hot joogaa päivittäin, spinningiä, jumppaa saman verran ja ties mitä. Sitten siellä oli tosi iso kuntosali ja juoksumattoja pienelle komppanialle. Myös pyyhkeet kuuluu hintaan, mikä on iso plusss, niin ei tartte niitä roudaa kotoa. Jos ei kunto kasva tämän reissun aikana niin on ihme!

Sitten kävin tällä viikolla myös tanssimassa tiistaina Fubar-nimisessä paikassa. Siellä Bangkok Swing Society järjestää viikottain tanssit, lähinnä lindy hoppia, mutta ilmeisesti myös muuta swing-tanssia. Pitäisi olla myös kursseja, joille harkitsen meneväni. Olen jonkun verran lindy hoppia tanssinut ja tietysti muista swing-tansseista saa apua, mutta olishan se mukava oppia kuviot kunnolla. Tutustuin tansseissa muutamiin tyyppeihin (olin etukäteen sopinut meneväni sinne yhden suomalaismimmin kanssa) ja kaikki vaikuttivat mukavilta.

Keskiviikkona kävin boulderoimassa. Sinnekin olin sopinut meneväni yhden toisen suomalaisen kanssa. Otin kotoa bussin ensin Khao San Roadille josta yhdessä menimme taksilla. No, se bussi sinne Khao Sanille kesti ruuhkassa reilun tunnin, joten se ei ehkä ollut ihan fiksu veto. Säästinpähän rahaa kun bussi ei maksanut mitään. Sitten se taksi sinne boulderpaikkaan kesti kanssa jonkun puol tuntia, niin että multa meni sinne matkaan melkein kaksi tuntia kaiken kaikkiaan. Takaisin palasin taksi+BTS yhdistelmällä joka kesti vaan 45 minuuttia. Sitä siis jatkossa… Boulderointi oli kivaa vaikkakin melko hikistä puuhaa. Se ei ollut siis mikään sisähalli, vaan ikään kuin pihalle rakennettu mutta kuitenkin katettu avonainen tila. Ja lämpötila kun on täällä sen +35 astetta niin hiki valui valtoimenaan ja mankkaa kului…Reitit oli vähän oudosti merkitty enkä päässyt niistä ihan selville. Ehkä ensi kerralla paremmalla onnella.

Vähän ahdasta ja tosi hikistä

Siellä oli kuitenkin kiva tutustua ihmisiin ja jutella thaiden kanssa. Siellä oli pääasiassa opiskelijoita mutta myös vanhempaa porukkaa. Kaikki olivat tosi kivoja ja puhuivat yllättävän hyvää englantia (ei mitenkään yleistä täällä). Täällä, tai yleensäkin tällaisissa paikoissa, helposti elää vaan expat-kuplassa eikä tutustu/puhu lainkaan paikallisten kanssa. Mutta siellä boulder-paikassa ihmiset tulivat juttelemaan ja antoivat kiipeilyvinkkejä yms. Täällä Bangkokissa pitäisi olla myös pari köysikiipeilymestaa joita vois myös mennä katsastamaan.

Kävin myös ekaa kertaa thai-hieronnassa tässä ihan mun kulmilla sijaitsevassa Asia Herb Associationissa. Ei siis happy ending sellaisessa, vaan oikein kunnon perinteisessä. Se kesti tunnin ja sinä aikana se hieroja väänsi ja käänsi raajoja, hieroi ja puristeli ja potki ja löi. Ja istui mun päällä (oli hyvin pienikokoinen nainen, onneksi). Olo oli sen jälkeen hieman pöllämystynyt, mutta kuitenkin rentoutunut. Pitää ryhtyä käymään siellä ihan viikottain. Se tunnin hieronta maksoi 400 THB eli 8 euroa.

Sitten muutama hajatelma:

Mä oon tästä joskus aikaisemminkin puhunut, mutta musta on jotenkin kieroa miten me suomalaiset (ja eurooppalaiset noin yleisesti) maksetaan itsemme kipeäksi päästäksemme tänne grillaamaan nahkaa ruskeaksi. Samaan aikaan täällä Aasiassa aurinkoa varotaan ja vaalea iho on ihanteellinen. Senpä vuoksi on myynnissä paljon vaalentavia kosmetiikkatuotteita. Normaalien kasvorasvojen ja ihorasvojen lisäksi olen törmännyt mm. valkaisevaan deodoranttiin.

Täällä Thaimaassa on tiukemmat alkoholilait kuin Suomessa: alkoholia saa myydä kaupoissa klo 11-14 ja 17-24. Eli aamulla ja iltapäivällä ei kaljaa osteta. Ja nyt kun täällä oli pormestarinvaalit sunnuntaina, oli alkoholin myynti kielletty lauantai-illasta klo 18 sunnuntaiyöhön saakka, myös baareissa. Mahtoi turistien suita kuivata. Hassua oli että kun kävin sunnuntai-iltana syömässä tässä lähellä olevalla ostarilla, siellä oli viinimyymälä auki mutta ovella oli kyltti että eivät myy mitään. Duh! Olisivat vaan pitäneet ovet säpissä koko sunnuntain.

Ja kuvia:

Tässä jonotetaan sivistyneesti skytrainia. Laituriin on merkitty mihin juna pysähtyy ja mistä ihmiset tulee ulos. Sitten sisäänmenijät osaavat asettua oikeaan paikkaan jonottamaan. Lontoossakin tätä kokeiltiin taannoin mutta ei toiminut. Lontoolaiset saisivat ottaa oppia bangkokilaisista.

Kotitalo BTS asemalta kuvattuna.

BTS asemalta keskustaan päin.

Sukhumvit Soi 38 ruokatori on tässä parin korttelin päässä kotoa. Täällä käyn iltaisin syömässä.

Thaimaan ulkoministeriö, jossa kävin työn puolesta. Itse jouduin tosin mustan auton sijaan kulkemaan taksilla ja tappelemaan kuskin kanssa mittarin käytöstä.

 

Hola a todos!

Perjantaina kävin avaamassa pankkitilin ja sain mastercardin! Nyt voi laittaa visan ja masterin vinkumaan. Illalla oltiin juomassa kaljaa paikallisessa olutteltassa On Nutissa parin skytrainpysäkin päässä. Meininki oli kova! No ei oikeestaan, peruskaljaa ja joku rokkibändi soittamassa. Mukana työkavereita + muutama muu suomalainen. Ihan hauska ilta oli ja krapula tuli.

Lauantai käytiin tsekkaamassa kuninkaan palatsi. Olen siis käynyt siellä jo pariin otteeseen aikaisemmin: ekan kerran joskus 4-vuotiaana ja toisen kerran 12-vuotiaana. Ekasta kerrasta ei ole kauheasti muistikuvia, mutta toisesta kerrasta jotain. Matkattiin palatsiin ensin skytrainilla Saphan Taksiniin ja sieltä vaihto jokiveneeseen. Matkalla nähtiin autiopilvenpiirtäjä! Se on siis joku 40-50 kerroksinen pilvenpiirtäjä jonka rakentaja meni konkurssiin ja talo jäi kesken. En tiedä miksi sitä ei ole purettu.

Sisäänpääsymaksu palatsiin oli hulppeat 500THB (12,50 euroa). Edelliseen käyntikertaan verrattuna väkeä oli tuhansittain enemmän! Paljon turistiryhmiä ja joka paikkaan piti jonottaa (paitsi lippujono oli onneksi lyhyt!). Pyörittiin siinä alueella jonkin aikaa. Mulla oli kaamee krapula ja toisaalta kun ne pytingit on jo kertaalleen nähnyt, niin mä en mitenkään kauheesti intoillut siitä. Smaragdibuddha oli edelleenkin vaikuttava. Kiinnostava sen sijaan oli vastikään avattu Queen Sirikit Museum of Textile. Museon ensimmäisessä osassa esiteltiin kuningattaren silkkipuvustoa (hienoja olivat) ja toisessa osassa thaisilkinvalmistusta ja sen työllistävää vaikutusta. Siellä oli myös sellainen hieno hyvin seesteistunnelmainen video silkin valmistuksesta, joka ehkä antaa melko ruusuisen kuvan koko prosessista. Todellisuudessa silkkiä valmistetaan myös käsittääkseni jossain hikipajoissa. Aion myöhemmin mennä vielä Jim Thompsonin museoon tutustumaan aiheeseen. Palatsin jälkeen käytiin kahvilla ja sitten syömässä Subwayssa. Eka länkkäriruoka viikkoon (jos ei yhtä salaattia lasketa). En oo mikään subway-fani, mutta se oli halpaa ja krapula jotenkin vaati mättöruokaa.

Palatsilta käppäilin Khao San Roadille eli tuohon kuuluisaan backpacker-helvettiin. Halusin käydä tutustumassa mestaan ennen kaikkea antropologisesta näkökulmasta. Khao San oli juuri sellainen paikka kuin kuvittelinkin: baareja, flipfloppeja, t-paitoja, aurinkolaseja, guesthouseja, feikkiajokortteja, banana pancakesia ja padthaita, kaikki sulassa sovussa. Kävelin kadun päästä päähän, mutta en ostanut haaremihousuja enkä syönyt banana pancakesia. Sieltä otin bussin numero 2 kotiin. Bussi maksoi 8 THB. Matka kesti lauantai-iltapäivän liikenteessä ehkä vajaan tunnin, mutta mä en kattellut kelloa vaan keskityin katselemaan kaupungin elämää. Hyvä myös ottaa noi dösät haltuun koska ne on halvempia kuin skytrainilla ajaminen.

Sunnuntaina kävin ekaa kertaa lenkillä lähipuistossa. Juoksin yhteensä joku 50 minuuttia. Se oli aika aamusta, ehkä kahdeksan aikaan ja lämpötila oli vielä ihan siedettävä, ehkä +31 astetta. Juoksu meni ihan hyvin helteestä huolimatta, mutta jatkoa varten pitänee ehkä hankkia joku hikinauha. Puiston ympäri on kuulemma 800 m ja matkaa puistoon on ehkä 1 km. Koko matkaa sinne ei voi kyllä juosta kun siinä on sellaista katukeittiötä ym. ja siksi paljon ihmisiä tukkeena.Siinä voi sitten vetää rundia miten pitkään jaksaakaan. Sit olin vielä altaalla pari tuntia aurinkoa ottamassa (Joo Suvi, nyt vähän punottaa jo) ja uiskentelin kans vähän.

Tää vesipullojen kanssa puljaaminen alkoi vituttaa, siis lähinnä se, että vettä menee 2-3 1,5 litran pulloa päivässä ja mulle tulee kauhee ekologisuusahdistus siitä. Suomessa yritän aina käyttää yhtä vesipulloa mahdollisimman pitkään ja tietty palauttaa sen kauppaan lopuksi. Täällä noita pulloja kertyy monta päivässä ja kaikki menee sellaisenaan roskiin. Ostin sitten sellaisen kestomuovipullon, 1,2 litraa johon voin täyttää 6 litran kanisterista vettä ja pitää sitä pientä pulloa jääkaapissa. Kanisterit tulee myös pitemmän päälle halvemmaksi (1,5 l = 15-19 THB, 6l kanisteri 39 THB).

Tulevien matkojen suunnittelu vaikeutui hieman kun kuulin että myös Kambodzhassa juhlitaan Songkrania. En nyt tiedä onko sittenkään järkevää lähteä sinne silloin (sama kuin matkustaisi Suomeen jouluna: kadut tyhjiä ja mestat kiinni). Ryhdyinkin suunnittelemaan sukelluskurssia, ehkä Koh Taolle. Siellä olis suomalainen Koh Tao Divers jonka hinnat vaikutti olevan aika kohtuulliset. Jos jollain on antaa suosituksia sukellusmestoista niin antaa palaa!

Sawadee kha!

Matka tänne meni hyvin, joskin ehkä hieman oudoissa merkeissä aina laskun aloitukseen saakka, sillä mulla lensi laatta! Ekaks kelasin että matkapahoinvointi, mutta ei. Jos luette pidemmälle niin kerron loput. Anyways, siis lennolla istuin ehkä oudoimman tyypin vieressä ikinä. Tyyppi oli italialais-ranskalainen Aldo 72 v., joka matkusti Ruotsin passilla. Asui kuulemma Bangkokissa, Hawaijilla ja Tukholmassa ja työskenteli Hawaijilaisen vesifirman executive bossina. Tarinaa riitti koko lennon ajan, vaikka mä olisin ehkä kummiskin halunnut kattoa vaan leffoja. Sit tää heppu oli aikamoinen playboy ainakin kertomiensa naisjuttujen perusteella. Sillä oli ollut Patpongissa sellaisen naisen kanssa joku laukkukoju ja sitten ne oli adoptoineet koiran ja nyt ne on virallisesti eronneet mutta asuvat edelleen yhdessä tän koiran takia. Lennon lopussa se sitten kysy myös mun puhelinnumeroa, en kyllä antanut. Okei, mut lento siis loppu siihen laattaamiseen.

Lento laskeutua Suvarnabhumin kentälle torstaiaamuna kello 7.30. Hoipertelin snadisti huonovointisena passintarkastukseen ja matkatavaroita hakemaan, jotka olikin siellä sopivasti valmiina. Aluks olin kelannut ottavani junan keskustaan, mutta sitten olo jotenkin antoi ymmärtää että nyt ois parempi tyttö vaan hyppää taksiin, joten tein niin. Taksimatka kentältä kesti aamuruuhkassa ehkä vajaan tunnin, mä en tosin paljon kattellut kelloa vaan keskityin oksennuksen pidättelyyn. Asunto oli just siinä kohtaa mistä olin sen kattonu Google Mapsista olevan. Kävin hakemassa avaimen toimistosta ja menin asuntoon sisään ja suoralta kädeltä vessaan laattaamaan lisää. Ei siis mikään hehkeä alotus Bangkokin reissuun (Pahoittelen teille joita ällöttää nää ruumiineritekirjoitukset, näitä on varmaan luvassa vielä lisää jahka enismmäiset ruokamyrkytykset iskee päälle). Fiksuna mimminä olin uumoillut jo kentällä että en ehkä pääse kämpästä ulos ihan vähään aikaan, joten olin hakenut 1,5 vesipullon ja hyvä niin! Tosin ilokseni jääkaappi oli ladattu täyteen vettä, kokista ja kaljaa joten mulla ei ollut hätäpäivää sairastaa. Iskin siten petiin ja nukuin käytännössä koko päivän parin tunnin pätkissä. Ruoka ei oikeen maistunut koko päivänä, mutta onneks mulla oli pari proteiinipatukkaa mukana jotka söin pahimpaan heikotukseen.

Perjantaiaamuna mulla oli tarkoitus olla reipas ja hankkia kännykkä, netti ja pankkitili. No eipä siitä sitten tullut mitään kun olo oli vielä jossain määrin heikohko. Lähdin kuitenkin lähetystölle puolen päivän aikaan, sillä siellä oli edeltäjieni läksiäiset joihin olin saanut kutsun. Tapasin siis juhlissa kaikki tyypit, syötiin kakkua, muut joi viiniä, minä lähinnä vettä ja limpparia. Paha olo oli edelleen ja ajattelin että ei ehkä ole taktisesti järkevää vetää työkavereiden ja pomon seurassa seitinohuita päiväkännejä ekana päivänä. Noooo kuten arvaattekin korkkasinhan minäkin sen kaljan joskus viiden maissa. Suurin osa porukasta oli valunut iltapäivän mittaan himaan, mutta meitä jäi pieni joukko tuhoamaan juhlan tarjoomuksia. Jatkettiin seitsemän aikaan läheisen St Regis hotellin kattobaariin nauttimaan 23-vuotiasta guatemalalaista rommia. Lady Gagakin oli yöpynyt samassa hotellissa ollessaan Bangkokissa, joten laatupaikka siis kyseessä. Hotellin baarista jatkettiin edelleen yhden työkaverin kämpillä Silomiin. Oli ihan hauska ilta ja ei tullut krapulaa.

Lauantaina suuntasin aamiaiselle kävellen Ekkamaihin (seuraava skytrain eli BTS pysäkki mun luota), koska siellä piti olla myös ruokakauppa. Ekkamai ei ole mitään turistialuetta mutta eikös siellä kahvilassa ollut viereisessä pöydässä 6 hengen suomalaisseurue. Kävin hankkimassa kännykkään sim-kortin ja ruokakaupassa ja sitten palasin kämpille hikoilemaan.

Mainittakoon siis tässä vaiheessa että en tosiaan ollut vielä hiffannut miten ilmastoinnin saa päälle, koska kaukosäädin ei toiminut. Kämpässä oli siis joku +40 lämmintä, mikä aiheutti lievää uupumusta (mitä ei yhtään helpottanut vatsassa edelleen jylläävä Suomen tuliainen).

Lopun lauantain vietin tutustumalla lähialueen katuihin ja kujiin. Tää Thong Lorin alue jossa asun on yhden työkaverin sanojen mukaan hipsterialuetta. Täällä on aika paljon condoja (kalliita asuntoja) ja muutama hotelli/guesthouse. Näkyy siis turisteja ja muita farangeja aika lailla. Ruokakauppoja olen löytänyt kolme ja valikoima on yhtä hyvä kuin jossain normi marketissa Suomessa. Hinnat on kyllä selkeesti kalliimmat (siis tuontitavaraa kaikki) kuin Suomessa. Kadulla on paljon ruokapaikkoja ja annoksen saa sopuisaan 50-60 bahtin hintaan (80 senttiä). Sitten on paljon kalliimpia ravintoloita, kuten sushipaikka In the Mood for Love jonka pihalla näkyi parkissa lähinnä porscheja ja lexuksia.

Ja sieltä kadulta ne safkat onkin haettava, koska asunnossa ei ole mitään ruoanvalmistusvälineitä. On vain jääkaappi ja vedenkeitin, joilla pitäisi pärjätä seuraavat kuusi kuukautta. Asunto on muuten kiva yksiö 37m2, on kylppäri ja parveke. Pari kerrosta alempaa löytyy kuntosali ja uima-allas. Olen käynyt nyt lähestulkoon joka ilta uimassa, katsotaan miten kauan intoa riittää. Tekniikkaa ainakin voisi ryhtyä treenaamaan jos enemmän ryhtyy lillumaan.

Sunnuntaina kävelin Sukhumvit Roadia (jonka varrella siis asun) pitkin keskustaan ja tsekkasin samalla lähiympäristöä. Löysin yhden puiston jossa voisi käydä juoksemassa. Kävin myös kävin tsekkaamassa isoimmat ostoskeskukset Terminal 21, Central World, Siam Paragon ja Siam Centre. Ostettavaa siellä tosiaan riittää ja on kaikki samat merkit kuin Suomessa ja paljon lisää. En ostanut mitään. Sukhumvitin varrelta löytyi myös tuttu Nana-hotelli jossa ollaan yövytty aina Bangkokissa ollessa (eli siis vuosina ehkä 1992 ja 1998!)

Maanantaina oli eka työpäivä, joka menikin vauhdikkaasti. Pomo lähti kolmeksi viikoksi pois, joten sain perehdytyksen ja listan hommia tehtäväksi. Kyllä tässä työsarkaa riittää. Työpaikka sijaitsee ihan keskustassa Central Worldin vieressä. Jos alkaa siis shoppailuhammasta kolottaa, niin matka ei ole pitkä. Maanantaina työpäivän jälkeen kävin hankkimassa mokkulan ko. ostoskeskuksesta ja pääsen siis nettiin myös kämpillä! Sain meilin vuokranantajalta jossa oli ohjeet ilmastoinnin käynnistämiseen. Ja voilá! Viileys tuli. Helpotti kummasti oloa kun kämpässä on +20 neljänkympin sijaan…Kun kävi suihkussa, oli uudestaan hiki jo ennen kuin pääsy kylppäristä ulos…

Tässä nyt siis yritän tutustua kaupunkiin ja orientoitua elämään täällä. Aika pian on pari pitkää viikonloppua, nimittäin pääsiäinen ja siitä kahden viikon päästä thaimaalainen uusivuosi eli Songkran, jolloin on vapaata pe-ti. Ajattelin molempina pitkinä viikonloppuina hilpaista jonnekin reissuun. Pääsiäisenä ehkä Krabille Ao Nangiin kokeilemaan kalliokiipeilyä tai sitten pohjoiseen Chiang Maihin trekkaamaan. Songkranin aikaan ajattelin lähteä pois Thaimaasta (koska paikallisillakin loma ja resortit oletettavasti tukossa). Tällä hetkellä tuntuu siltä että taidan lähteä Kambodzaan tsekkaaman Angkor Watin rauniot. Mutta ehkä suunnitelmat vielä muuttuu. Lisäksi ryhdyttiin suunnittelemaan yhden työkaverin kanssa golfreissua jonnekin (en vielä tiedä minne). Reissua pukkaa siis.. Tällä hetkellä ei tunnu siltä että himottais rannalle lähteä, mutta sinnekin pääsee nopeasti jos tarve tulee. Lähin saari Koh Samet on parin tunnin ajomatkan päässä. Sinne saatan mennä joku viikonloppu esim. ”gradua kirjoittelemaan”…(hehee)

Toimiston vierestä otettu kuva. Vasemmalla Centralworld ostari.

Ai mul oli tää blogikin

Testailen täs et miten tää blogi skulaakaan. Eli taas reissua pukkaa joten voisin herätellä henkiin tämänkin.

Tänään on siis torstai ja ensi viikon keskiviikkona klo 16.40 (jos luoja suo) suuntaan sinivalkoisin siivin Bangkokiin. Paluu on sitten Singaporesta 3.9.13. Siinä välissä olis tarkotus työharjoitella Bangkokissa puolisen vuotta ja tehdä pienimuotoista graduun liittyvää kenttätutkimusta Malesiassa.

Tässä ennen lähtöä pitäis hoitaa vielä tuhat asiaa kuten päästä lukea ja päästä espanjan tentistä läpi, hankkia jostain halpa pesukone vuokralaiselle, pakata kamat, juhlia Tiinan synttäreitä Gaijinissa, kirjoittaa gradu…

No joo, otetaas chillisti.

Viimeks vuonna 1996, kun läksin Thaimaahan serkkujen tykö, jätin sandaalit himaan. Nyt olis sit tavoitteena saada rinkkaan ees ne sandaalit. Bikinit ja jakkupuku on added bonus ja onnittelen itseäni jos mukaan tulee myös kamera ja kiipeilykengät.

Ei sen kummempaa, lähtöfiilikset on toistaiseksi melko tasaiset. On tässä ennenkin lähdetty ulkomaille asumaan joten ei tehrä tästä nyst numeroo.

Tänne blogiin yritän taas saada kuvia (Etiopian kuvasaldo blogissa pyöreä 0) ja jotain matkaraportin tynkää.

Terveiset Nairobista

Palasin maanantaina Nairobista, jossa oli Sinin luona vierailulla. Sini muutti Nairobiin viime viikolla työskennelläkseen YK:lle, joten hänellekin kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä.

Addikseen verrattuna Nairobin katukuva oli todella moderni ja kehittynyt. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja kaupungissa oli puistoja ja korkeita taloja ja ostoskeskuksia. Addis näyttää Nairobiin verrattuna yhdeltä isolta slummilta. Mutta toisaalta Nairobi onkin sitten rikostilastoissa samassa kastissa Lagosin ja Johannesburgin kanssa, joten siinä mielessä Addis on sitten parempi. Yövyin Sinin väliaikaisessa asunnossa Westlandsin alueella, joka on sellaista keskiluokkaista seutua ja vaikutti ainakin päiväsaikaan ihan rauhalliselta. Pimeän tultua kuljimme vain taksilla. Ilmasto oli Addista lämpimämpi ja kosteampi ja sen huomasi myös kaupungin vehreydessä.

Saavuin Nairobiin lauantaina vastaisenä yönä kahden aikaan ja pääsin nukkumaan vasta kolmen pintaan. Lyhyiden yöunien jälkeen lähdimme Sinin kanssa brunssille Le Rustique ravintolaan. Brunssini koostui munakas-sienikrepistä, hedelmäsalaatista ja tuorepuristetusta appelsiinimehusta sekä kahvista. Maistui oikein hyvältä! Sitten kävimme Westgate-ostoskeskuksessa vaihtamassa rahaa ja tilaamassa sunnuntaiksi retken Nairobi National Parkiin. Sieltä otimme sitten taksin Central Business Districtiin eli keskustaan ja menimme ihmettelemään maisemia kongressikeskuksen katolle. Sen jälkeen mentiin vielä Masai Marketiin josta ostin yhden kankaan ja salaattiottimet. Kävimme vielä syömässä hyvää kasviscurrya ja sen jälkeen oluella yhdessä baarissa. Palasimme kotiin ja siellä olikin Sinin kämppiksillä bileet käynnissä, joten liityimme seuraan.

Aamulla oltiin tilattu safarimies klo 7.30 noutamaan. Pienestä krapulasta huolimatta onnistuimme lähtemään ajallaan ja olimme Nairobi National Parkissa kahdeksan maissa. Puistomaksu oli 40 dollaria / henkilö ja lisäksi maksettiin autosta ja kuskista maksu.

Puisto oli sitten juuri sellaista afrikkalaista savannia jota odotinkin. Nähtiin paljon eläimiä: kirahveja, puhveleita, strutseja, impaloita ja muita antilooppeja, seeproja, ibis-lintuja jne. Leijonia emme valitettavasti nähneet, vaikka niitäkin puistossa piti olla. Kymmenen jälkeen jatkoimme matkaa puiston toisella laidalla sijaitsevaan norsujen orpokotiin, nimeltään David Sheldrick Trust. Siellä nähtiin pikkunorsuja ja kuultiin orpokodin toiminnasta ja norsujen elämäntavoista. Yllätyksenä oli että norsu tarvitsee emonsa huolenpitoa jopa kolmevuotiaaksi asti eikä voi selvitä yksin luonnossa jos orpoutuu. Norsujen esittelyä tuli seuraamaan myös muutama pahkasika, eli Leijonakuninkaan Pumba! Olivat hauskoja pikkuotuksia. Orpokodissa oli myös sarvikuonoja.

Norsujen jälkeen kävimme lounaalla ja kävimme Karen Blixen -museossa joka sijaitsi talossa jossa Blixen oli asunut ollessaan Afrikassa kahviplantaasin omistajana. Täytyy tunnustaa etten ole lukenut Out of Africa -kirjaa saatikka nähnyt elokuvaa, mutta nyt varmaan paikan päällä käymisen jälkeen pitää ryhtyä toimeen. Talo oli sinänsä vain sisustettu ajan tyyliin ja opas kertoi jonkin verran Blixenin elämästä Keniassa. Kaupunginosa, jossa museo sijaitsee, on nimetty Blixenin mukaan Kareniksi. Museon jälkeen palasimme Westgaten kautta kämpille ja illalla kävimme syömässä italialaisravintola L’Osteriassa, jossa oli aivan taivaallisen hyvää grillattua punanapsijaa ja kasviksia!

Maanantaina kävimme Sinin kanssa Nairobi National Museumissa, joka oli jonkinlainen yhdistelmä eläinmuseota ja Kenian historiaa ja kulttuuria. Ihan mielenkiintoinen paikka. Siellä olisi ollut myös käärmenäyttely, mutta sinne minä en halunnut käärmefoobikkona mennä. Kävimme vielä lounaalla ja Sini otti taksin kohti kiinteistövälittäjää ja minä taas Westgaten kautta kämpille. Haettuani kamat taksi vei minut kentälle jossa olin ruuhkasta huolimatta hyvissä ajoin. Lentoa olikin sitten siirretty puolella tunnilla eteenpäin joten päädyin hengailemaan kentälle melkein kolmeksi tunniksi. Join kaffet ja söin omenapiirakkaa ja ravasin kenttää edestakaisin. Nairobin kenttä ei ollut mitenkään kauhean mielenkiintoinen: yksi kahvila ja iso kasa pikkupuoteja myymässä kalliita matkamuistoja. Istumapaikkojakaan ei ollut riittävästi. No, Ethiopian lennätti minut onneksi nopeasti Addikseen ja olo oli oikein kotoisa kun tuttu taksikuski Ermias tuli hakemaan kentältä.

Että sellainen Nairobin retki. Kaupunki oli sen kokoinen että tuo kolme päivää oli juuri sopiva aika olla siellä: ehti nähdä kaiken tarpeellisen mutta ei kerinnyt tylsistymään.

Täällä Addiksessa on nyt joku minisadekausi ja joka päivä on satanut. Kadut ovat taas mutaisia ja kengät ja housut sitä myöten myös. Lämpötilakin on laskenut 20 asteen pintaan.

Lähikulmakaupan hedelmämyyjä oli ottanut hatkat ja pistänyt kojunsa kiinni. Nyt pitää kävellä hakemaan hedelmiä ja vihanneksia joko kauempaa kaupasta tai hedelmäkojusta. Harmittaa vähän mutta minkäs teet!

Muuta kuulumista en nyt keksi. Äiti ja isä tulevat tänne ylihuomenna, joten voi olla että blogipäivitykset hiljenevät. Lähdemme viikon päästä keskiviikkona viikon matkalle pohjoiseen Bahir Dariin, Gonderiin ja Lalibelaan. Otin tänään ekan malarialääkkeen ja nyt odottelen minkälaisia sivuvaikutuksia tulee. Lista oli pitkä ja aika inhottavan kuuloinen.

Otsikko on

Pahoittelen päivitystahdin hidastumista. Olen laiskotellut.

Tuo kuva tuolla blogin yläreunassa on muuten minun ottamani. Syyskuussa olin aamulenkillä Tammistossa ja nappasin kuvan Vantaanjoen sillalta.

Töissä on ollut hiljaista: olen lähinnä surffannut netissä. Alkaa hieman tylsistyttämään tämä ja siksi olenkin iloinen että töitä on enää jäljellä kuusi päivää! Eli siis huominen ja perjantai ja ensi viikolla tiistai-perjantai.

Maanantaina olen lomalla ja nautiskelen lomastani Nairobissa! Lähtö on ylihuomenna perjantaina ja minulla on aikaa tutustua Nairobiin kokonaista kolme päivää. Menen moikkaaman sinne kaveriani Siniä. Nairobissa toivon pääseväni safarille.

Täällä satoi viime yönnä ensimmäistä kertaa kuukauteen ja katsoin BBC:ltä että loppuviikoksikin luvataan sateita. Kivaa, siksi että pöly vähän laskeutuu (ja toivottavasti luontokin siitä virkistyy, täällä on edelleen se nälänhätä päällä you see). Nairobissakin näytti satavan. Pitänee napata mukaan sateenvarjo.

Halloween-bileissä oltiin lauantaina Saran ja Fredrikin kanssa. Ne järjesti amerikkalainen nainen joka on töissä Addiksen kansainvälisessä koulussa. Muut vieraat oli lähinnä toisia amerikkalaisia opettajia. Aika nuoria kylläkin. Meno oli kuin amerikkalaisissa elokuvissa kotibileissä: värikkäitä muovimukeja ja paljon viinaa. Kaljakeg puuttui. Pelattiin flippy cup-nimistä juomapeliä. Oli kivaa ja meidän the Scandinavians-joukkue (vahvistettuna Kim-Jong Ilillä) melkein voitti. Yöllä ei meinattu saada taksia kotiin (täällä taksit lopettaa kulkemisen tuossa klo 23 illalla). Ajateltiin sitten kävellä kotiin (matka ei ollut pitkä, pari kilometriä) mutta oli pirun kylmä. Ehdittiin kävellä ehkä 200 metriä ja sitten tuli tyhjä taksi vastaan. Oli myyjän markkinat: jouduttiin maksamaan 100 birriä kotimatkasta, jonka olisi kuulunut maksaa enintään 50 birriä. Ei auta valittaa.

Viime lauantaina oli Diplomatic bazaar. Siellä oli eri maiden edustustot myymässä maiden tuotteita. Meillä oli tietysti karkkia ja kaikki meni kaupaksi. Afrikkalaiset edustustot myivät lähinnä kaikenlaista afrikkakamaa (itse ostin yhden kankaan) ja pihalla grilliruokaa. Eurooppalaiset, lähi-itäläiset ja aasialaiset myivät maidensa ruokia. Ostin hollantilaista goudajuustoa. Syötiin myös hollantilaisia minipannukakkuja, belgialaisia vohveleita ja indonesialaista nasi gorengia. Tapahtuma oli kaikinpuolin mielenkiintoinen ja hauska juttu! Tuotot menevät hyväntekeväisyyteen.

Semmoista täällä, Addis kuittaa.

Puolivälissä

Totta tosiaan, yli kuukausi nyt takana ja toinen mokoma edessä (tarkalleen ottaen lähden täältä maanantaina 28.11 ja tulen kotimaan kamaralle seuraavana päivänä). Kaikin puolin olen ollut tyytyväinen sekä työhön että täällä oloon. Töissä on pitänyt kiirettä tällä viikolla kun kehitysministeri Hautala saapuu vierailulle tänään sunnuntaina. Olen ollut mukana vierailun valmisteluissa: lähetellyt verbaalinootteja Etiopian ulkoministeriöön, kasannut taustapaketteja, tehnyt käännöksiä ja ollut vastuussa virallisen ohjelman päivittämisestä. On ollut tosi mielenkiintoista seurata kuinka tällainen korkean tason valtiovierailu järjestetään. Huomenna pääsemme sitten koko porukka Hautalan kunniaksi järjestetylle vastaanotolle suurlähettilään residenssiin.

Kävimme keskiviikkona tanssiesityksessä, esiintyjinä oli Balletboyz briteistä ja etiopialainen nykytanssiryhmä Adudgna. Tanssiesitys oli kyllä tervetullut kulttuurielämys (täällä ei niitä juurikaan ole tarjolla) ja tosi mielenkiintoinen. Siinä oli yhteensä viisi kappaletta, joista osa Balletboyzin omia ja osa yhdessä Adudgnan kanssa. Mielenkiintoisin oli sellainen kappale jossa oli mukana vammaisia (jalka amputoitu, polion vammauttamia, pyörätuolissa istuvia) tanssijoita: oli upeaa seurata kuinka vammasta huolimatta vartalo taipuu ties mihin. Tapahtuman esitteen mukaan vammaisten tanssi on muuttanut paikallisten käsityksiä vammaisuudesta, joka yleensä nähdään häpeällisenä ja arvottomana, ja niin se kyllä muutti minunkin käsityksiä. Vammaisuus ei ollut tanssissa este, vaan ominaisuus.

Eilen käytiin päiväretkellä Ville, Katrin ja Villen perheen kanssa (jotka ovat täällä käymässä) Ambossa, Wenchissa ja Welisossa. Ambo on siis kaupunki josta tulee paikallinen vissyvesi (nimeltään Ambo), koska siellä on paljon mineraalipitoisia kuumia lähteitä. Me emme nähneet lähteitä emmekä tehdasta, mutta pysähdyimme siellä kahville. Sitten jatkoimme matkaa Wenchiin, joka on siis tulivuori. Matkalla näimme aivan upeita vuoristomaisemia ja kyliä. Korkein kohta jossa kävimme oli 3,100 m ja siellä huomasi että ilma oli selvästi kylmempää, vaikka aurinko lämmittikin mukavasti. Ambo-Wenchi-Weliso-tie oli kokonaisuudessaan hiekka- eli suomalaisittain ”mökkitietä”.

Wenchissa maksoimme 40 birrin maksun ja saimme mukaamme oppaan 2 tunnin pituiselle retkelle alas kraatterijärvelle. Opas sanoi laskun olevan korkeuseroltaan noin 500 metriä. Lasku kesti tunnin ja oli todella rankka: kunnon polkuja ei oikein ollut, vaan kuljimme sadekauden sateiden tekemissä urissa. Maapohja oli todella hienojakoista ja pölyävää hiekkaa jonka päällä oli pieniä kiviä, kuin pieniä marmorikuulia, joten kaatuminen oli lähellä monessa paikassa. Päästyämme alas järvelle lepäsimme varttitunnin ja lähdimme nousuun. Se oli vielä laskuakin rankempi ja koko alkumatkan tuntui että happi loppuu ja kurkkua kuristaa. Ja minä olen sentään jo akklimatisoitunut Addiksessa yli kuukauden ja käynyt salilla ahkerasti. Villen perhe sen sijaan oli ollut maassa vajaan vuorokauden ja siihen nähden jaksoivat kunnioitettavan hyvin. Rankkuudesta huolimatta kiipeily oli ehdottomasti kokemuksen arvoinen. Paluumatkalla ylös autolle näimme kameleontin! Se oli hauska pikku otus.

Sitten hyppäsimme taas autoon ja jatkoimme Welison kaupunkiin, jossa kävimme syömässä Negash Lodgessa. Se on sellainen melko hulppea turistiresortti parin tunnin ajomatkan päässä Addiksesta. Hotellihuoneet olivat pieniä taloja luonnonläheisessä ympäristössä. Hotellin alueella asui marakatteja ja jotain norsunsukuisia mutta marsun kokoisia pikkueläimiä, joiden nimeä emme saaneet selville. Emmekä kyllä nähneetkään näitä ”norsumarsuja”, sillä ne ovat todella arkoja. Ne asuvat sellaisissa kivikasoissa joita oli ympäri hotellin aluetta. Sen sijaan nähtiin dikdik -peura syömässä lehtiä metsän siimeksessä. Hotellin ravintola oli erinomainen: söin kasvismussakaa ja jälkkäriksi creme caramel ja mustaa kahvia.

Paluumatka Addikseen meni maisemia katsellessa. Näimme myös paljon laajoja kasvihuonekomplekseja, joissa kasvatettiin ruusuja.
Minusta on jotenkin absurdia että kasvihuonekapasiteetti keinokasteluineen käytetään kukkien kasvatukseen maassa jossa iso osa kansasta kärsii nälästä. No, toivottavasti saavat edes sitä paljon toivottua ulkomaan valuuttaa näistä kukista. Yhtälailla absurdia on katsella tien varsien kyliä joissa ihmiset asuvat voimalinjojen alapuolella, mutta näillä ihmisillä ei ole sähköjä. Tässä maassa kehityksellä on vielä paljon tehtävää. Mutta kyllä täällä kaiketi jotain tehdäänkin, ainakin päätellen matkalla joka kylässä nähdyistä avunantajajärjestöjen kylteistä. Joka kyllä oli jokin projekti menossa (yleisimmin ehkä vesi- ja sanitaatioprojekti) ja kylteissä vilahteli Worldvision, Save the Children, EU ja USAid. Että sinne kai ne Worldvision tms. kummirahat menevät.

Mangokausi on alkanut täällä ja olen ahminut niitä kasapäin, ovat niin tuoreita ja makeita ettei Suomessa koskaan sellaisia saa!